pohdintoja ja kuvia

         Elämä viimeisten 3 kuukauden aikana on tuottanut paljon pään vaivaa ja stressia, mutta myös hyviä ja ihania hetkiä. Mutta tärkeintä on ollu että oon joutunu pohtimaan elämässä ommia asenteitani, uskoani, itseäni ja sitä mitä oikeesti arvostan ja miks se on niin vaikeeta sanoa ennen kun jotain menettää.

        Oon tiennyt jo omasta rippikoulusta lähtien etten usko enkä hyväksy todellakaan kaikkea mitä EvankelisLuterilainen kirkko ja seurakunta opettaa ja sen asentaita. Niistäkin opeista mielestäni löytyy rekan mentäviä porsaan reikiä ja epäyhtäläisyyksiä muihin oppeihin (tosin ainahan jokaisesta uskonnosta löytyy). SIlti kuulun kirkkoon. Miksi? Sen takia, että kunnioitan sitä älyttömän vahvaa uskoa mikä miun äidillä oli ja sitä uskoa mikä miun isällä on. Mutta vasta nyt olen päätynyt siihen ettei miulla ole syytä eddes tavan takia tunnustaa uskoa tai pyytää syntejä anteeksi.Miltä minä niitä pyytäisin?

        Itseäni olen miettinyt ja olen päätynyt siihen että miun on syytä muuttaa itseäni.Niin sitä etten anna muitten nähdä tunteitani. Mutta miun on myös opittava ottamaan eikä vain antamaan. Vaikka miulla olis kuinka paha olla, niin ystävät menevät aina edelle ja olen  aina valmis tekemään mitä vain jotta ne hymyilis.
Olen oppinut arvostamaan enemmän elämääni, mutta silti pelkään edelleen heittäytyä ja rakastua tai edes tehdä aloitteita..